Itsekkyyden ilmapiiristä

Hyvinkään jälkeen vaaditaan taas aikuisten aikaa lapsille, perheiltä parempaa kasvatusta, lisää huolenpitoa toisistamme. Harmitellaan kovaa kilpailua työ- ja kouluelämässä.  Valitetaan itsekkyyden ilmapiiriä  ja pyydetään välittämään enemmän. Samalla sanotaan: se on meistä jokaisesta itsestä kiinni.

Toki, jokainen voi rakentaa yhteisöllisyyttä, jos vain halua on.  Jokainen voi asettaa arvonsa tärkeysjärjestykseen ja alkaa elää sen mukaan.  Jokainen voi laittaa lähiympäristön lapset ja nuoret etusijalle, ja luopua sen sijaan jostain muusta.

Joskin nyky-Suomessa se vaatii hyviä hermoja ja jääräpäistä uskoa omaan asiaansa.

Kun  tulot tippuvat, yhteiskunta ilkkuu  ja  menetät entisen, arvostetun asemasi työelämässä  sen takia, että päätät antaa aikaa lähiympäristön lapsille, tarvitset vahvaa itsetuntoa  jaksaaksesi pitää kiinni  ’erilaisista’ arvoistasi.

Tein tämän valinnan, kun toinen lapseni syntyi  v. 1998. Jäin kotiin, tein töitä etänä,  olin enemmän lasten, omien ja naapurien, kanssa.  Jätin työt vähemmälle, totta kai myös ansiot tippuivat. Mieheni raatoi sitten senkin edestä.

Meillä oli lasten kavereita kylässä, päiviä, öitä, viikonloppuja.  Jotkut heistä kiireisten vanhempien lapsia, jotka hakivat  kontaktia aikuiseen.  Ajattelin: hyvä että minä voin olla näiden lasten kanssa.  Sitten aloitin vapaaehtoistyön futisseurassa, perustettiin joukkue uudelle ikäluokalle.  Nyt jo puolet päivästäni meni  lähiyhteisön hoitamiseen.  Mies protestoi:  miksi et ole kuin muut, veisit vaan lapsesi sinne niin kuin muutkin, menisit hoitamaan töitäsi ja tienaamaan rahaa, hulluhan ilmaiseksi tekee!

Perustelin hänelle: tämä on oikeasti tärkeää.  Nämä lapset saavat kaveriporukan ja turvaverkoston, jopa aikuisikään asti. On oikeasti  tärkeää, että joku tätä tekee. On tärkeää, että  lapset oppivat  jo nuoresta joukkuepelaajiksi  ja talkootekijöiksi.  Perheneuvottelut päättyivät aina siihen, että mieheni  kysyi  ”vaikka me hävitään tässä (rutkasti rahaa), niin oletko silti onnellinen?”  Vastasin:  joo, kyllä olen.

Välillä mieltäni vaivasi, että olin hylännyt oman hienon urani. Mahtaisinko ikinä enää edes saada töitä takaisin, sitten kun lapset kasvavat? Olisinko ikinä enää uskottava työnhakija vietettyäni niin monta vuotta marginaalissa, vain vähän töitä tehden?

Kun kaikki merkit ympärilläni näyttivät siltä, että olen tehnyt tosi tyhmän valinnan, hoidin mielenrauhaani lukemalla Laotsen Tao te chingiä  ja Dostojevskin Idioottia.  Ihan totta.

On erittäin hyvä, että koko yhteiskunta viimeistään nyt pysähtyy ajattelemaan lapsia ja nuoria, ja koko elämäntapaamme.  Ja  toivottavasti uskaltaa myös tehdä  valinnan.

 

Aiheet: